Tip tap tip tap hikipisarat tippuu..ja juu petterikin on kylässä vieraillut.

Kukki jo marraskuussa silloisen kotimme pihamaalla.

 (taas teknisiä ongelmia, kuvatekstit näkyy vain jos maalaat ne)
 
Viikko takana auringossa kärvistelyä ja ravintolasta toiseen siirtymistä. No myönnetään, muutamana päivänä on satanut vettäkin ja pilviä on näkynyt taivaalla tasaiseen tahtiin. Mutta uudet rusketusrajat on hankittu! Kyllä huomaa että ollaan lomalla, ruvetaan kertomaan näitä säätilanteita. Ja sitä jatkaakseni, sellaiset +30 on joka päivä näkynyt lämpömittarissa .
Aivotkin on olleet aikalailla narikassa viimeisen viikon, (ennen sitähän meidän piti miettiä ihan hirveästi siellä peltohommissa) ei meinaa tulla mitään tästä kirjoittamisesta.

Ollaan me vähän aktiivisiakin yritetty olla. Pikkukylän turistipuodit on koluttu, juuri mitään ei kyllä ole löytynyt. Muut lomalaiset näyttävät uusineen koko vaatekaapin rantakadun basaareista. Yhtenä päivänä pyörähdettiin Krabi-townissa ja tutustuttiin lähellä olevaan tiikeritemppeliin. 

Munkkien kotipihalta

 

Onpas hassua kirjoitella paikoista joissa osa tämänkin blogin lukijoista on käynyt ja tiedämme myös muutaman jotka tänne päin ovat myöhemmin matkaamassa. Tähän asti kukaan ei varmaan ole juuri ollut kartalla missä ollaan menty ja mitä tehty.

Pientä extremen tynkää tuli harjoitettua eräänä aurinkoisena päivänä, kun tarkoituksena oli katsastaa yksi kylämme läheisyydessä sijaitseva ranta, jonne matkattiin pitkähäntäveneillä. Päätimme kävellä niemen ensin ympäri ja katsoa mistä se paras paratiisiranta sitten löytyisi. Noh paratiisia ei löydetty, mutta mukava ranta palveluineen lopulta tuli vastaan ja päästiin grillaamaan itseämme. Mutta ennen sitä käytiin vähän kiipeilemässä...tai siis niemessä, keskellä katua oli kyltti, laguuni, joka osoitti suoraan kallioon josta riippui muutama köysi.. Katsottiin kun muutama turisti lähti kiipeämään rinnettä ja mitäpä me muuta kuin perään, rantakamat päällä ja läpsyt jalassa!
Ja se reissuhan kesti. Ylöspäin punnerrettiin itsemme suht helposti. Vastaantulijoilta kyseltiin oliko laguuni näkemisen arvoinen ja kuulemma oli ja me jatkettiin kiipeämistä. Noh perille päästiin hikisinä ja se, minkä kaikki olivat nähneet, oli erittäin hieno maisema niemekkeestä, sen kaikista rannoista ja merta riitti silmän kantamattomiin.  Mutta se ei ollut laguuni, niin kuin moni turisti oli luullut. Laguunille johti toinen polku, jonka päässä oli mutamäki alaspäin ja laskeutumisavuksi oli jälleen viritetty köydet. Ja mehän haluttiin sinne. Laskeuduttiin erittäin vapaalla tyylillä alas mäkeä. Läpsyt oli hiukan liukkaat ja jumittuivat mutaan useasti ja lopulta turvallisemmaksi tyyliksi osoittautui paljan jaloin rinteessä ahertaminen.Puoleen väliin rinnettä päästyämme tavattiin laguunilla käyneitä ja meille kaikkille sinne matkalla olleille suositeltiin ympäri kääntymistä. Reitti muuttuisi vain vaativammaksi ja ilman asianmukaisia kenkiä alueelle ei olisi mitään asiaa. Harmiksemme matka keskeytyi ja kiipeäminen ylös takaisin kukkulan päälle alkoi. Sen jälkeen laskeuduttiin jonossa muiden kanssa alas kalliolta. Iho naarmuilla ja hyönteisten pistoilla ja vaatteet likaisina. Oli siinä vastaantulijoilla näky, enemmän ja vähemmän mutaisia matkalaisia tepsutteli rannalle peseytymään.

Helppo alkunousu

 
Toisena päivänä piti sitten tutkia samaisella niemellä rannan vieressä ollut kallion onkalo.Hienon näköistä oli, mutta varustus jälleen kohdallaan, biksuilla ja paljan jaloin, matka ei ihan normaalivauhtia edennyt. 

 

Muu aika ollaankin sitten nautiskeltu. On kokeiltu manikyyriä, pedikyyriä ja erilaisia hierontoja, käyty kampaajalla sekä hammaslääkärissä, sekin oli tässä maassa nautinto! Syöty valtavat määrät tuoreita hedelmiä, thai-ruokaa ja maisteltu drinksuja. Ja suomituliaisina saatiin glögiä ja joulupipareita sekä salmiakkia ja suomalaisia lakuja. Nam. (myöhemmin tuli turkinpippureita vastaan myös tämän pikkukylän marketissa). 

Ao nangin rannalta

 

Jouluaattona lämmittelemme ensin auringossa ja illalla laitamme itsemme koreaksi ja nautimme joulugaalasta. Luvassa seitsemän länsimaalaisen ruokalajin illallinen, thai nyrkkeilyä, tanssiesityksiä, livemusiikkia ja pukkikin aikoo paikalla pyörähtää. Ei siis tietoakaan suomalaisista jouluherkuista, mutta innolla odotamme parmankinkkua, melonia, savustettua lohta ja kymmeniä muita meidän herkkuruokia! Ja oli siellä mustikkajuustokakkuakin listalla. Taidetaan vähän syödä varastoon ensi kevättä ajatellen. :)

Thaimaalaista joulukoristelua, huomatkaa joulutähti taustalla

 

Lämpimät jouluterveiset teille kaikille!

Australialainen versio joulukoristeista.

Ja tässä saman maan jenkkiversio

Hommat hoidettu ja nyt lomalle!

Takana erittäin huonosti nukuttu vuorokausi ja sitä ennen reilut 1500km pelkkää ajoa reilussa kahdessa päivässä. Joten siinä syy jos tässä tekstissä ei ole mitään järkeä.

Reilut kaksi viikkoa sitten saatiin töitä banaanifarmilta Innisfailin kaupungista. Muutettiin asumaan hostelliin, joka tarjoaa töitä lähellä sijaitsevilta banaanifarmeilta. Kaupungissa on muutama muukin samalla periaatteella toimiva hostelli ja koko kaupunki ja lähiseutu tuntuvat elävän pelkästä banaanista. Peltoja ja farmeja on joka puolella ja meitä työntekijöitä satoja. Ja kun meitä on paljon, pidetään meitä itsestäänselvyytenä ja edullisena työvoimana. Siinä homma karkeasti.

Tästä se banaani joskus kasvaa

Päivi iloisesti lannoittamassa

Tytöt huilii lannoituksen ohessa

Meidän työpaikka oli uusi farmi, jota vasta perustettiin. Tilalla oli varastohallit ja asunto. Pellot piti saada valmiiksi ennen joulua ja myöhemmin puiden kasvaessa tilalle rakennettaisiin banaanipakkaamo. Kyseessä on iso perhetila, jolla on toisella puolella kaupunkia jo pyörivä banaanifarmi ja nyt he rakentavat toista.

Olimme farmilla kaksi viikkoa, kuten olimme tullessa luvanneet hostellin pyörittäjälle. Kahden viikon aikana pääsimme/jouduimme istuttamaan, lannoittamaan ja kitkemään banaanintaimia sekä asentamaan kastelujärjestelmää. Pellolla oli jälleen kuuma ja aurinko paahtoi joka ikinen päivä. Hiki virtasi jokaisesta ihorauhasesta ja hikipyyhe olisi ollut monena päivänä tarpeen. Välillä ilma seisoi täysin, ja tuntui ettei päivästä voi selvitä hengissä. Mutta me selvittiin. Päivi jalat rakoilla ja Sarilla käsien iho irtoilee viikon lannoitusputken jälkeen. Mutta elossa ollaan.

Matkalla töihin. Tiet vähän tulvi ja hostellin kuskia ei kiinnostanut selviääkö bussi uimisesta.

Farmi on kuuluisa omistajastaan, joka heittää porukkaa pellolle hyvinkin ripeästi jos työntaso tai naama ei miellytä. Meidän aikana molempina viikkoina kaksi ihmistä sai potkut, ja samalla lukumäärällä oltiin myös toimittu muutama edellinen viikko. Oltiin siis onnekkaita, että saatiin pitää työpaikka ja viimeisellä viikolla meitä jopa kehuttiin useaan otteeseen hyviksi työntekijöiksi. Mutta itse farmari ei meille  juuri puhunut. Porukkaa tulee ja menee siihen tahtiin, että tuntui ettei häntä kiinnosta kuin hommien valmiiksi saaminen aikataulussa, aivan sama kuka pellolla kykki. Esimiehinä farmilla toimi 15- ja 19-vuotiaat koulunsa kesken jättäneet farmarin pojat. Nuorempi oli erittäin ahkera ja tunnollinen isin poika, joka ei montaa sanaa meille jutellut. Aamulla kun sanoi huomenta niin hyvällä tuurilla sai jonkin vastauksen. Päivän aikana ainoat keskustelut olivat töiden neuvominen ja lounastauon ilmoittaminen. Vanhempi veli osasi sentään jutella ja muuttui päivä päivältä mukavammaksi. Ja meidän, tai oikeastaan Päivin, onneksi oli laiska ja tykkäsi pitää ylimääräisiä taukoja. Sari työskenteli suurimman osan ajasta nuoremman veljen alaisuudessa. Meidän lisäksi farmilla työskenteli epämääräinen määrä paikallisia miehiä ja poikia, sekä irtisanomisista riippuen yksi tai kaksi muuta backbackeria.

Sari asentaa sprinkleriä, kyl on ihanaa aurinko paistaa ja saa olla ulkona. ;)

Työ oli yksinkertaista ja tylsää. Jos jotain banaaneista opittiin, niin se ettei koskaan haluta  itse omistaa farmia tai työskennellä sellaisessa pitkään. Lähes kaikki työvaiheet ovat käsityötä, pellot valtavan kokoisia ja kasveja liikaa, jos meiltä kysytään. Uskomattominta on se työmäärä, mikä yhteen puuhun kulutetaan, ja parhaimmassa tapauksessa yhdestä taimesta saadaan vain kolme nippua banaaneja. Vähintään kerran vuodessa koko ruljanssi tehdään uudestaan. Usein mietittin niitä maita, joissa banaanitiloilla työskennellään alipalkattuina ja huonoissa olosuhteissa. Me sentään saatiin työstä kunnon korvaus, minimipalkka täällä mutta samasta summasta saa vain haaveilla normaalityöstä Suomessa. Päivän kohokohtia olivat kahvitauko ja lounas. Niille hurjasteltiin usein rantakirpulla, mutaisilla peltoteillä sai välillä pelätä henkensä edestä. Ainakin adrenaliini virtasi kyydin jälkeen ja olo oli virkistynyt vauhdin aiheuttamasta viimasta. Töitä tehtiin neljä ja puoli päivää viikossa, suurin osa banaanifarmeista Australiassa toimii vain kolme ja puoli päivää viikossa koska sesonki on läpivuotinen. Päivät olivat 9,5 tuntisia ja iltaisin ei sitten jaksanutkaan tehdä muuta kuin syödä ja mennä nukkumaan.

Rantakirppu

Ei sillä, että kaupungissa mitään tekemistä olisikaan ollut. Ruokakauppa ja Mc Donalds olivat ainoat auki olevat liikkeet siihen aikaan kun me oltiin kotona. Viikonloppunakin liikkeet sulkivat jo yhdeltä. Sen jälkeen kaupunki oli hiiren hiljainen. Hostellin omistaja oli himokalastaja, kuten kaikki paikalliset täällä. Perjantaisin hostellilla oli ilmainen ruoka mikä sisälsi tuoretta kalaa (ensimmäistä kertaa tässä maassa!) suoraan Great Barrier Reeffiltä. Mielettömän hyvää.

Emme jaksaneet viettää ainoaa vapaata viikonloppua kokonaan kaupungissa, joten ajelimme yhtenä päivänä reilun 200km lenkin sisämaahan. Kävimme katselemassa sademetsissä vesiputouksia ja uimassa ensimmäisessä oikeassa järvessä tässä maassa. Teki niin hyvää pulahtaa viileään veteen ja vaan lillua, sekä löhötä nurmikolla auringonpaahteessa, mikä ei haitannut yhtään vapaapäivänä. :)Tervetullutta vaihtelua lihaksille kaikkien peltohommien jälkeen! 

Australialainen järvimaisema

Sarppa ja vesiputous

Perjantaina oli viimeinen päivä farmilla, ja samalla viimeinen päivä töissä Australiassa ikinä! Menetämme työviisumimme tammikuussa ja sitten olemme virallisesti vain lomalla. Kyllä, neljä kuukautta pelkkää lomailua! Koskaan ei olla sellaistakaan kokeiltu, saa nähdä tylsistytäänkö? Ainakin köyhdytään. Olisimme halunneet saada toisen vuoden työviisumin, jonka olisi voinut käyttää vaikka muutaman vuoden kuluttua, jos maahan haluaa takaisin. Kakkosvuoden viisumin saa vain, jos on tehnyt farmitöitä tai työskennellyt remote arealla (todella keskellä ei mitään, alkuasukkaiden seassa) vähintään 3kk. Meiltä jäi kolme viikkoa puuttumaan ja se harmittaa.

Työt tehty ja työkamat lensi roskiin.

Mutta siis nyt ollaan vapaalla ja matkalla joululomalle. :) Starttasimme automme perjantai-iltana ja lähdimme ajamaan kohti jo erittäin tutuksi tullutta Gold Coastia, joka sijaitsee Brisbanen eteläpuolella. Ajoimme kaksi päivää läpi helteiden ja ukkosmyrskyjen. Eräässä kaupungissa oli jopa tie suljettu tulvimisen vuoksi ja jouduimme odottelemaan tunnin verran tiesulun mahdollista aukeamista päästäksemme jatkamaan matkaa. Sinä iltana niin ei kuitenkaan käynyt ja jouduimme kiertämään reilut sata kilometriä sisämaan kautta. Olisimme voineet myös nukkua yön yli ja odottaa aamuun, mitä suljetulle tielle kuului, mutta meillä oli hoppu. Halusimme ajaa niin paljon kuin mahdollista jokaisena päivänä, jotta olisimme ajoissa kentällä. Vihdoin perille päästyämme, vietiin auto säilytykseen samaan paikkaan jossa pidimme sitä kesän Suomiloman ajan, hypättiin taksiin ja huristettiin kentälle. Ja eihän se matka koskaan ilman auto-ongelmia suju. Onneksi ei mitään vakavaa, mitä nyt nopeusmittari hajosi ja kilometrimittari ei pyörinyt. Reilut 800km ajeltiin vauhtia arvuutellen tai muiden autojen perässä. :D Kilometrimittarin hajoaminen ei haittaa yhtään, parempi vain autoa myydessä. Ja hellekauden lähestyessä on auton lämpömittari alkanut nousemaaan hiukan liian korkealle. Noh ei muuta kuin lämmittimet täysille ja ikkunat auki, jotta matka jatkuu. He hee hellettä pitelee.

Kaikesta tuosta huolimatta saavuimme Coolangatalle maanantaina päivällä. Lentomme lähti tiistai aamuna. Ensimmäisenä etsimme korjaamon ja olimme valmistautuneet jättämään auton huoltoon joululomamme ajaksi. Samalla olisimme saaneet ilmaisen parkin autolle. Noh, korjaamon poika tsekkas auton ja sanoi, että auton kuumeneminen on meidän hallussa ja muita vikoja voi korjata, mutta pärjätään kuulemma ilman nopeusmittariakin ja totesi myös kilometrien pysähtymisen hyväksi asiaksi. Että näin. Noh kaksi köyhää backaria oli iloisia tästä kaikesta ja kaupan päälle saatiin jotain ihan perusvinkkejäkin, jotta selvitään autolla seuraavat 4kk. Sittenhän se myydään ja seuraava omistaja voi korjata ongelmat. Näin se keskustelu suurin piirtein meni.

Illalla vielä tehtiin pienet shoppailut ja pakattiin tavarat. Aikaisin aamulla vietiin auto säilytykseen samaan paikkaan, jossa pidimme sitä kesän Suomiloman ajan, hypättiin taksiin ja huristettiin kentälle. Ja sitten matka kohti Thaimaata alkoi. Alkuperäisenä suunnitelmana oli lentää Kuala Lumpuriin, ottaa sieltä juna Thaimaan puolelle Hat Yaihin ja ajaa bussilla 5 tuntia Krabille. Kuala Lumpuriin laskeuduttuamme, kävimme kuitenkin mielenkiinnosta kysymässä paljonko maksaisi äkkilähdöt suoraan lomakyläämme ja ne osoittautuivat aika edullisiksi. Seuraavaksi totesimme, että junassa jolla meidän piti kulkea ei ollut enää vapaita paikkoja, emmekä useista varausyrityksistä huolimatta olleet vieläkään saaneet vahvistusta matkalipuista. Päätimme unohtaa junan, joten vietimme jälleen pitkästä aikaa yön lentokentällä ja seuraavana iltapäivänä lentäisimme Thaikkulaan.

Vielä kolme tuntia pitäisi jaksaa istuskella ja odotella ennen lennon lähtöä. Ollaan kierretty kauppoja, ostettu herkkuja, luettu kirjoja ja istuttu netissä. Nukkuakin ollaan yritetty, mutta täällä on tosi huonot penkit siihen tarkoitukseen. Nukuttiin molemmat muutama tunti alkuillasta penkeillä, joissa on käsinojat jokaisen istuimen välissä joten vaaka-asento on enemmän ja vähemmän mutkalla joka suuntaan. Sisällä on kylmä ilmastoinnin takia, joten yöllä Päivi siirtyi ulkopenkeille lämmittelemään ja sai jopa nukutuksi muutaman tunnin Sarin vahtiessa kasseja. Aika on väsynyttä tyttöä reissussa.

Mutta kohta päästään nukkumaan oikeaan hotelliin. Ja saadaan Suomalaisia jouluherkkuja ja vähän muitakin herkkuja. Ja nähdään äiti. Katsotaan saadaanko tälle blogille vieraileva kirjoittaja seuraavien viikkojen aikana.. :)

Hassua meidän reissu on jo puolessa välissä, tuntuu ettei se ole vielä edes alkanut.

Haba haba kasvaa.

22.11

Treenikausi avattu (täällähän on kesä vasta tulossa). Sisältää vähintään kuutena päivänä viikossa n.7h päivässä kestävän harjoituksen, pääasiassa käsiin ja selkään kohdistettua treenausta. Kyykkyäkin on sen verran tehty, että Päiviltä on jo sortsit revenny. Puolen tunnin välein 10 min. palauttelu ja nesteytys. Kolme viikkoa takana, lihakset alkaa löytyä ja enään pitäisi tuo ruokavalio tarkistaa...solarium tulee kaupan päälle.

Ollaan vaihdettu potut ja banaanit vesimelonifarmiin. Sari ei koskaan saanut tarpeeksi työtunteja edelliseltä farmilta, suurista joka viikkoisista lupauksista huolimatta, ja irtisanoi itsensä työnvälittäjälle, joka ei edes uskonut asiaa. Kahden päivän puhelimessa istumisen jälkeen löytyi molemmille paikka vesimelonifarmilta pohjois Queenslandista läheltä Cooktownia. Täällä asutaan jälleen kerran keskellä ei mitään, (ruokakauppaan yli 100km). Rupeaa varmaan olemaan jo kohtalo. :)

Aamulla heräillään viidenaikaan roadhousen pihalta muiden backareiden kanssa ja ajellaan enemmän ja vähemmän jonossa 40 km päässä sijaitsevalle farmille. Päivät vietämme pellolla auringonpaahteessa (varjossa reilusti yli 30 astetta) ja sadekauden lähestyessä ollaan muutaman kerran saatu kunnon kuurokin päällemme. Maaperä on niin hienoa punaista multaa, että lyhytkin sadekuuro saa koneet uppoamaan maahan. Eli olemme sään armoilla ja töitä tehdään vain kun on kuivaa. Ja sitten itse työstä: pojat keräävät pellolta meloneja, jotka painavat keskimäärin 12 kiloa. Joka päivä löytyy myös n. 17 kiloisia jättiläisiä. Melonit asetellaan hihnalle, joka kuljettaa ne traktorin perässä kulkevaan pakkaustraileriin. Trailerissa kaksi poikaa testaa melonien kunnon. Huonot heitetään takaisin peltoon ja hyvät heitellään meille. Ja me sitten pakataan ne siististi  pahvilaatikoihin. Päivässä tulee pakattua vähintään 20 000 kg melonia per tyttö! Kroppa kiittää ja kumartaa, muuta ei voi sanoa. Ja perinteiset duunarin rusketusraidat on hankittu sukista, sortseista ja t-paidasta. Kyllä on kiva mennä rannalle bikineissä tämän jälkeen.

Meitä on täällä noin 30 reissaria töissä. Porukka vaihtuu tiheään tahtiin. Ensinnäkin työ on jo niin rankkaa ettei kaikki kestä tätä. Meilläkin meni ensimmäinen viikko nukkuessa ja kipeitä lihaksia palautellessa. Mutta siitä on nyt selvitty ja iltaisin jaksaa jo tehdä muutakin kuin valittaa kipuja ja maata sängyssä. Paitsi ettei täällä kyllä mitään tekemistä ole. Päivän kohokohtana on käydä töiden jälkeen matkanvarrella sijaitsevassa kahvilassa ostamassa jätskiä tai jotain muuta raikasta ja kylmää. Pienenä luksuksena arkeen yhdet virolaiset näyttivät meille luonnonmukaisen span jossa voi virkistäytyä töiden jälkeen. Leirimme vieressä on lähes kuiva joki, jossa paikoitellen on lammikoita joissa mahtuu juuri makaamaan pinnan alla ja kroppa rentoutuu. Jalat voi kuoria hiekkapohjassa ja kun ottaa oman kylmän oluen mukaan ei edes tarvitse allasbaaria. Perjantaisin roadhouse järjestää grillijuhlat, jossa saa kymmenellä dollarilla (n.7€) mielettömän hyvää ruokaa ja paljon! Paikalle tulee paljon paikallisia ja meikäläisiä. Illan päätteksi pelataan Jolly Joker- arpajaispeliä, jonka potti (n. 3500 $) ja voittomahdollisuudet kasvavat viikko viikolta. Siinä viikon kohokohdat.

Ja täällä keskellä ei mitään vietti Sari synttäritkin. Wuhuu kyllä oli bileeeet! Päivä paiskittiin hommia helteessä ennemmän ja vähemmän patti otsassa. Töiden jälkeen lilluttiin spassa ja illan kohokohtana oli syöminen roadhousessa. Ei tarvinnut itse kokata vaan saatiin taivaallisen hyvää ozzy-burgeria ja maukas fish&chips ateria höysteineen. Ainakin jäi synttärit mieleen. Kiitos kaikille onnittelijoille.

Meillä on nyt ollut kaksi kertaa vapaapäivä. Mitäpä tehdään keskellä ei mitään? juodaan kylmää olutta ja goonia (laatikkoviiniä). Nukkuminen ei onnistu seitsemän jälkeen aamulla, auringon porottaessa kuumasti taivaalla. Ja siis tässä taas hyvä esimerkki kuinka mittasuhteet ovat täällä aivan eri kuin kotisuomessa: alueella on paljon jokia, mutta tasan yksi jossa ei ole krokotiileja ja jossa pystyy uimaan. Noh sinne pitää päästä vapaapäivänä uimaan ja tasoittelemaan julmia rusketusraitoja. Matkaakin on vain vaivaiset 80km!

Luonto alueella on valtavan kaunista. Vuoristojonoja on joka puolella silmänkantamattomiin ja täällä on myös metsää, mikä on aika harvinaista australiassa. Alue lasketaan jo tropiikiksi, ja ilmasto on sen mukainen. Sadekausi on lähestymässä ja ollaan päästy näkemään mitä se on. Vaikka aurinko paistaa, voi salamat lyödä vuoristossa pitkin päivää. Illan pimetessä salamat ovat mahtavan näköisiä monissa eri muodoissa punaisen, keltaisen ja lilan eri sävyissä. Eräänä iltana ei maltettu mennä edes nukkumaan, maattiin vain sängyssä ja ihasteltiin valoshowta. Yöllä sitten heräiltiin useaan otteeseen myrskyn pauhatessa ympärillämme. Sadepilvet kiertelevät alueella päivittäin. Vuoristot ja tuulet muuttavat niiden suntaa koko ajan ja koskaan ei tiedä tuleeko vettä niskaan viiden minuutin vai viiden tunnin kuluttua. Ja kun sataa, sataa lyhyessä ajassa paljon ja meillä on vapaa päivä. :) (farmari on valinnut viljelysalueen tarkoin, ympärillä olevat vuoristot blokkaavat myrskyt pois ja vaikka joka puolella sataa jostain ihmeen syystä pellolla on useimmiten hyvä sää). Emme ole vielä kertaakaan saaneet kokonaista päivää vapaata sateen takia, muutamana aamuna on voitu nukkua pari tuntia myöhempään pellon kuivumista odotellessa. Näiden viikkojen aikana on lähijokemme vesimäärä moninkertaistunut sateen myötä ja alue on vihertynyt entisestään. Voi vain kuvitella kuinka vehreää täällä on kolmen kuukauden kuluttua kun sadekausi on ohi.

Ja hei sitten autouutisia pitkästä aikaa!! He hee renkaat ovat tällä kertaa olleet kovilla..eräänä päivänä yksi meidän kaveri huomasi, että taitaa tytöillä olla pikkuisen huonossa hapessa yksi rengas. Noh ei muuta kuin vaihtamaan, ettei vaan satu mitään tien päällä. Työmatka on pitkä ja mutkikas läpi vuoriston, ja tie on täynnä vapaana kulkevaa karjaa. Muutama päivä renkaan vaihdon jälkeen palattiin töistä kotiin ja toinen rengas räjähti, kirjaimellisesti. Onneksi oltiin juuri parkkeerattu auto leiriin. Ei paljon ajella autolla jossa on vain kolme rengasta ja lähimpään kaupunkiin on se reilut 100 km. Töihin saatiin kyyti kaverilta ja myöhemmin saatiin toisilta tytöiltä rengas lainaan, että päästiin tuhlaamaan palkkarahat uuden karheisiin renkaisiin. Jotain hyvääkin autolle kuuluu, saatiin yhdeltä reissarilta kattotelineet. Nyt voidaan ostaa surffit ja lisää tavaraa, kun on säilytystilaa! :)

Ma 29.11

Vaikka mitä on taas tapahtunut vajaassa viikossa. Melonihommien piti jatkua vielä muutaman viikon, näin meille sanottiin, mutta toisin kävi ja pomo heitti meidät kaikki pihalle viime viikolla. Voi sitä riemua, ei enää koskaan vesimeloneja! Oltiin kaikki niin täynnä sitä hommaa, eikä motivaatiosta ollut tietoakaan. Samalla kuitenkin otti päähän, kuinka asia oli meiltä salattu, ja meille oli luvattu hommia pidemmäksi aikaa. Tapahtuneen kunniaksi istuimme kaikki jo aamu kymmeneltä paikallisessa pubissa juhlimassa kauden päättäjäisiä ja suunniteltiin illaksi suuria juhlia. Ja sellaiset niistä tulikin! Poppi soi ja viini virtasi keskellä erämaata. Pimeän tultua sytytettiin nuotio ja poltettiin likaisia työvaatteita. Me Sarin kanssa emme uhranneet kuin sukat, koska meidän on tarkoitus vielä tehdä hommia muualla. Mutta kivaa oli ja samalla hieman haikeaa, kun porukka hajoaa ja kaikkia ei tulla näkemään enään koskaan.

Seuraavana päivänä starttasimme automme (kutsumme sitä nykyään beachouseksi) kohti lähintä kaupunkia, josta yritimme löytää farmihommia tuloksetta. Päätimme ajella läpi kaikki lähialueen viljelyskylät, kiertää työnvälitystoimistot, hostellit (he yleensä diilaavat backareita töihin), ajella läpi farmeja ja informaatiokeskukset tietävät myös aikapaljon alueiden työtilanteista. Emme löytäneet ennen viikonloppua mitään joten seuraava viikko jatkuisi samaan malliin.

Viikonlopuksi olimme varanneet Cairnsin hulppeimman hostellin kahdeksan brittiläisen, kahden hollantilaisen ja yhden saksalaisen kanssa. Sekalainen seurakuntamme riehui siellä yhden vuorokauden ja nautti kaupunkin vilinästä. Shoppailtiin, syötiin ulkona ja juhlittiin. Meille riitti yksi yö hostellissa (todettiin, että aivan kuin olisi ruotsinristeilyllä käynyt) ja siirryimme seuraavaksi yöksi auto majoitukseen. Oli kivaa ja kallista. Hauska viettää aikaa farmilla likaisina kulkeneiden ihmisten kanssa ja huomata, kuinka meistä kaikista kuoriutui taas kaupunkilaisia. Paitsi kun kahdeksan tyttöä lähtee kahvittelemaan, voiko olla todellista että me puhutaan vain autoista!

Sunnuntaina starttasimme taas automme, tavoitteena löytää uusia töitä pikaisesti.  Maanantai istuttiin puhelimessa, sekä kierrettiin kahden kaupungin hostellit ja työnvälitystoimistot. Lopputulos: meillä on työpaikka banaanifarmilla!

Vaikka ollaankin takaisin sivistyksessä ja netti toimii ei kuvien lataaminen onnistu. :(

Chiquita banana

Kirjoitettu 24.9.2010







Röh röh röh...siihen ääneen herätään joka aamu kun lemmikkisika kuopsuttaa tyhjiä ruoka-astioitaan pihalla. Ollaan muutettu maalle!


Saatiin töitä kaksi viikkoa sitten työnvälitystoimistosta Cairnsista, jossa oltiin ravattu viikon ajan kaksi kertaa päivässä. Hih ne tykkäs meistä varmaan ihan sikana. Kuultuamme mitä ravintoloista täällä päin saa palkkaa, päätettiin lähteä sadonkorjuutöihin. Muutaman päivän aikana soitettiin valtion ylläpitämään work and holiday-visalla työskenteleville perustettuun hotlineen. Saatiin useampikin farmi, jonne soiteltiin ja kysyttiin mitä töitä on tarjolla ja millaisilla eduilla jne. Lopulta päädyttiin kuitenkin välitystoimiston tarjoukseen ja ajelimme samana iltana tunnin verran kaupungista ulos Atherton Tablelandseille, joka on yksi Australian monipuolisimmista viljelyalueista. Töitä on tarjolla paljon koska satoa korjataan ympäri vuoden. Meidän pienen kylän nimi on Walkamin. Täällä tuntuu olevan pelkkiä farmeja ja vain yksi pieni kioski kylän keskustassa, josta saa ostaa alueella kasvatettuja tuoreita vihanneksia ja hedelmiä. Lisäksi lähes jokaisen tilan edessä on kyltti, jossa mainostetaan tuoreita sipuleita,perunoita, kesäkurpitsoja, avokadoja jne.






Tarkoituksenamme oli muuttaa hostelliin, jonka omistajat majoittavat meikäläisiä. Vuokraa vastaan he hankkivat meille töitä farmeilta ja kuljettavat töihin ja takaisin. Hostelli osoittautui kahdeksi piharakennukseksi, toisessa nukkuu tytöt ja toisessa pojat. Heillä oli sänkyjä reilulle kahdellekymmenelle ja osa porukasta nukkuu omissa pakettiautoissaan. Meille tarjoutui mahdollisuus muuttaa naapuriin, jossa olisi edullisempi vuokra ja asuntoon mahtuisi vain muutama backari meidän lisäksi. Otimme tarjouksen vastaan ja muutimme naapuriin Tammylle, joka asuu miehensä ja kahden lapsen kanssa entisessä hippien asuttamassa kodissa.. Hostellia pyörittävä pariskunta edelleen toimii meille työnvälittäjinä.






Ensinnäkin tämä paikka on aivan mahtava! Kotimme on pellistä, jätelevyistä ja verkkoaidasta kyhätty piharakennus. Rakennuksen sisään on tuotu kaksi asuntovaunua ja vaunujen välissä on keittiö ja olohuone, jossa tuuli humisee läpi verkkoseinien. Vessa ja suihku sijaitsevat ulkona! Seinät on peltiä ja ovena toimii suihkuverhot, pääsee hyvin tuulettumaan tuulen puhaltaessa. Täällä on isäntäväelläkin koko kylpyhuone ulkona, jopa kylpyamme on kaivettu maahan! Tilat, joita tämä pariskunta koko ajan remontoi ja muuttaa nykyaikasemmiksi, on edellisten asukkaiden jäljiltä mutta aika alkeellisesti täällä majaillaan. Viemärijärjestelmä toimii niin, että suihkuvesi sekä pesukoneen likavesi valuvat nurmikolle, ja keittiön viemäriputki pihapuun juurelle. Vessan viemäriputken toista päätä ei olla vielä löydetty. Kuulostaa ehkä karmealta, mutta meistä tää on just niin aussilainen farmikoti kuin voi olla. Meille luksusta on uuni, ensimmäistä kertaa aussilassa päästään kokkaamaan uuniruokaa ja piirakoita. Ja vielä parempaa on valtava jääkaappipakastin. Jei me saadaan kylmää juotavaa ja ostettiin jo ihan sikana lihaa, juustoa ja jogurttia, mitä harvoin täällä saadaan säilytysongelmien vuoksi.



Perheellä on muutama lehmä, hevosia, pari vuohta, sika ja koira. Kaikki eläimet pääsevät vuorotellen jaloittelemaan pihalle, siitä huolimatta, että heillä on myös isot aitaukset. Koskaan ei siis tiedä tuleeko pihalla vastaan villinä juokseva sika vai ovatko hevoset lyhentämässä ruohoa. Ja koska meillä on vain verhot suihkuun ja vessaan, odotamme innolla sitä hetkeä kun käymme suihkussa sian kanssa. ;) Sarilla oli yhtenä iltana suihkussa sammakko kaverina ja ensimmäisenä iltana jännitystä aiheutti ensin ovesta sisään luikerrellut käärme sekä myöhemmin pöntöstä löytynyt sammakko! Iltaisin seinät ja katot vilisee sisiliskoja ja hiirikin on jääkaapin alta kurkistellut. Eläimellistä elämää siis...




Nyt meille on muuttanut asumaan myös kolme saksalaista teinipoikaa..huh hu. Päivillä on vähän äidillinen olo, kun pojat opettelee mm. kokkailemaan ensimmäistä kertaa elämässä. Voiko olla suloisempaa kun 19 vuotias opettaa toiselle ikäiselleen pojalle kuinka kuoritaan peruna! Ja tiskaaminenkaan ei kaikilta onnistu. Olisittepa nähneet yhden kaverin ilmeen kun kuulivat Päivin iän! He hee. Aikamoista sopeutumista ollut, mutta eiköhän tämä tästä. Käytiin me valloittamassa viereinen vuoristo parin kaverin kanssa ja vietiin pojat naapuriin, grillijuhliin, missä tavattiin kaikki muutkin alueella asuvat backbackerit.




Mutta siis olemme iloisia, ollaan saatu töitä! Se olis niinku perunaa perunaa perunaa Päivin päivät täynnä ja Sari painelee banaanien perässä. Mitäpä hommista enempää kertomista. Päivi on jo toisella farmilla hoitamassa perunankeräys urakkaa, koneella potut nostellaan ja sitten otetaan hyvät talteen ja huonot heitetään menemään. Homma on helppoa, mutta erittäin pölyistä kuivina päivinä. Punaista multaa on silmät ja korvat täynnä vielä suihkunkin jälkeen ja hiuksiin taisi imeytyä punainen sävy lopullisesti. Ainoa huono puoli hommassa on, että töitä voidaan tehdä vain jos ei sada vettä ja täällä on sadekausi alkamassa. Toistaiseksi kuitenkin melkein joka päivä on päässyt pellolle ja dollarien laskeminen motivoi erinomaisesti tässä hommassa. Uusimmalla farmilla sai myös suojalasit, joten homma helpottui huomattavasti kun ei tarvitse siristellä pölynseassa ja bonuksena farmi tarjoaa aamupalan ja lounaan. Mikä tarkoittaa australialaisittain keksejä, leivoksia, pitsaa yms. niin ja tietysti jääkaapin ovi on täynnä olutta. Se siitä terveellisestä elämästä...




Sari viettää päivät sisällä hallissa ja pesee sekä pakkaa banaaneja. Pojat hoitaa kaiken keräämisen joten tytöille jää vain kevyet työt. Isoista banaanitertuista leikellään ensin banaanit irti, heitetään kaikki vähänkin rupiset, kolhiintunet ja huonolta vaikuttavat pois ja sitten pestään, lajitellaan ja pakataan. Paikallisen marketin rekka käy hakemassa hedelmät suoraan farmilta kauppaan muutaman kerran viikossa. Eli ei siis rankkaa sekään homma. Auringosta ja raittiista ilmasta ei ole tietoakaan ja töitäkin tehdään vain kolme ja puoli päivää viikossa, joten ihan täydellisesti ei hommat ole alkaneet. Mutta täytyy toivoa, että jotain muita farmitöitä ilmaantuisi vapaille päiville. Yhtenä päivänä kävi myös kutsu perunamaalle muita auttamaan. Ja sieltä Sarikin sai punaisen tukan ja multaa on rapsuteltu pois joka paikasta kohta jo neljä päivää.






Täältä on lähimpään pikkukaupunkiin matkaa 20 minuuttia. Kaupassa ollaan käyty kerran viikossa ja samalla reissulla ollaan vähän ajeltu ympäristössä ja katseltu maisemia. Täällä on useita järviä, joissa on jopa vettä ja sademetsiin ja vesiputousalueillekaan ei ole pitkä matka. Eli eiköhän täällä jotain tekemistä viikonloppuisin keksi. Onneksi meillä on auto. Suurin osa täällä olevista ei omista autoa, eikä ne pääse mihinkään. Kaksi kertaa viikossa on yhteiskuljetus ruokakauppaan ja siinä se.






Nyt ollaan oikeasti landeja, kaupunkielämästä ei ole tietoakaan ja kaikkialla on vain farmareita! Yllättävän hyvin ollaan sopeuduttu, toivottavasti työtkin sujuvat ja paksuntavat lompakkoa. Ainakin hetkeksi, meillä on jo tuhat suunnitelmaa mihin rahat käyttää...ja siis laskujahan meillä ei ole koskaan ollut maksettava...




Lomat on lomailtu hetkeksi ja nyt aherretaan. Onneksi tiedossa on muutaman kuukauden päässä häämöttävä luksusloma Thaikkulassa!




PS. Pieni paljastus tulevasta. Suuria muutoksia luvassa... Ja kuvia tulee kunhan paastaan takaisin sivistyksen pariin :)

Ei aussilassakaan aina kivaa ole..

Pahoittelut jo etukäteen töksähtävästä jutusta. Ottaa vaan vähän päähän kun mikään ei suju hyvin..

Kukaan ei varmaan usko, että me oikeasti täällä mitään töitä etitään. Kunhan valitetaan aikamme kuluksi. Mutta ei,  käydään kahdesti päivässä backareille töitä välittävässä toimistossa kysymässä tilannetta, sekä ollaan kierretty muita välitysfirmoja. Ravintoloihin meitä ei haluta, koska emme voi tehdä töitä kahta kuukautta pidempään. Ja nyt ollaan tultu siihen tulokseen ettei niihin hommiin halutakkaan, koska tässä kaupungissa ravintolasta ei isoa palkkaa tienata. Täällä ei paljon siniset silmät ja blonditukka meiningillä myydä mitään.

Varsinkaan viikonloppuisin ei töiden suhteen tapahdu mitään. Suurin ongelma tuntuu olevan meidän mahdollisuus työskennellä niin lyhyt aika. Muutaman kerran ollaan kirottu kun emme ottaneet viime viikolla vastaan roadhouse työtä, jossa edut olivat enemmän kuin kohdallaan. Mutta sitten muistelemme sukellusreissua ja tiedämme mikä oli parasta ikinä. Aivan sama vaikka rahaa meillä tuskin on edes elämiseen tällä hetkellä (wink wink sponsorisopimuksia odotellessa ;).

Kaikesta huolimatta totesimme lauantaina, että kerran sitä täällä vain ollaan ja valittamaan tänne ei ole tultu. Hetken mielijohteestä päätimme piristää itseämme ja teimme reissun sademetsään, Cape Tribulationille. Iltapäivällä lähdimme ajelemaan Cairnsista kohti pohjoista ja yöksi pysähdyimme Port Douglasiin, pieneen turistikaupunkiin, ja nautimme illasta ravintolassa herkutellen (ollaan oikeasti köyhiä).

Seuraavana päivänä matka jatkui vesisateiden ja auringonpaisteen saattelemana Cape Tribulationille. Alueelle mentiin lossilla ja kyseessä on miljoonia vuosia vanha suojeltu sademetsä. Mutta koska olemme Australiassa, alueella voi ajaa autolla lähes joka paikkaan ja sieltä löytyy hotellit,motellit ja ravintolat turisteille!

Sademetsän pienin ja luonnonmukaisin tie, ei asfalttia ja vain yksi kaista!

Daintree joki

Vietimme alueella vain päivän koska sää ei ollut kovin aurinkoinen. Teimme muutaman lyhyen kävelyn ja ihastelimme autioita rantoja. Aurinkoisella säällä rannoilla olisi voinut löhöillä useammankin päivän palmun alla.

Alue on kuuluisa krokotiileista ja erittäin harvinaisista Cassowarie linnuista (näyttävät vähän samalta kuin strutsit, mutta väriltään ovat paljon kauniinpia). Krokoja ei nähty ja jostain oppaasta luimmekin jälkikäteen, että suurin osa niistä sijaitsee yksityisillä alueilla, joihin pääsee pääsymaksua vastaan. Se siitä luonnonmukaisuudesta. Mutta kaksi cassowarieta nähtiin ja se pelasti meidän retken. Toista saatiin ihmetellä aika pitkäänkin tienposkessa, kun kaverilla ei ollut mitään kiirettä metsän uumeniin. Oltiin onnekkaita, kyseinen laji on erittäin harvinainen ja tärkeä sademetsille. Niitä löytyy koillis Australiasta vain 150kpl ja me näimme niistä kaksi. Lintu kuljettaa kasvien siemeniä, hedelmiä ja marjoja ympäri aluetta ja levittää kasvustoa, mikä on erittäin tärkeää alueelle. 

Cassowarie-lintu, paniikki iski ja kuvanlaatu on sen mukainen..

Krokotiilivaara

Kyseistä suojeltua aluetta on kehuttu täällä maasta taivaisiin ja kaikki jotka siellä ovat käyneet ovat sanoneet, että aivan mielettämät maisemat yms. Viime keväänä meille opetettiin, että aina kannattaa kysyä ihmiseltä joka jotain paikkaa suosittelee, että mitä hän on siellä tehnyt ja missä muualla hän on käynyt. Olisimme jättäneet tämän sademetsän rauhaan pakokaasuilta ja Sarin tiskivesiltä, jos olisimme taas muistaneet millaisia Australian ihmeellisyydet ovat. Valmiiksi rakennettuja turistikohteita, rakennettuine kävelypolkuineen ja piknikalueineen. Luonnonmukaisuudesta ei tietoakaan. Mutta ettei nyt liikaa mollata niin olihan siellä kaunista ja näimme kuinka sademetsät päättyy hiekkarannoille ja mereen. Ja näimme ne kuuluisat palmut aussilan rannalla. Mutta jos yhtään on aasiassa reissannut, niin kyseisen kohteen voi jättää väliin.

Kookospalmut!

Sademetsän "viidakkopolut"...

Yksi monista autiorannoista

Tämän reissun jälkeen tapahtui positiivinen käänne, josta lisää myöhemmin. Joskus siis kannattaa valittaa...

Tahtoo nähdä Nemon ja uida hain kanssa!

(Ollaan oltu laiskoja ja on noita teknisiäkin ongelmia ollut, joten tämä teksti tulee reilun viikon myöhässä).

Kuten edellisessäkin tekstissä jauhoimme, edelleen etsimme töitä. Cairnsin keskustassa toimii yksi työnvälitystoimisto backareille ja siellä ollaan muutamaan kertaan poikettu. Lisäksi olemme kiertäneet kaikki kaupunkin työnvälitystoimistot. Noh nyt on ollut tarjolla muutamakin paikka, outbackissä jotain roadhouse juttuja yms. Palkat ja muut edut ovat olleet hyviä, mutta lähtö olisi ollut saman tien. Mikä ei meille sopinut. Ootellaan mm. postia suomesta ja toiselta puolelta aussilaa. Ja ei me edes olla nähty täällä mitään, koska ajatuksena oli työskennellä kaupungissa ja viettää vapaapäivät nähtävyyksillä. Noh meille kuitenkin sanottiin, että muita töitä on paljon tarjolla, kunhan vain aikatauluumme sopii, ja olemme valmiita kaupungin jättämään.

Pitkästä aikaa saatiin ilouutisia ja samalla tajusimme, että viimeiset päivät Cairnsissa ovat käsillä. Joten laitoimme hösseliksi. Tunnin sisällä olimme ostaneet snorklausreissun Great Barrier Reefille ja mahdollisuus olisi myös ilmaiseen ohjattuun sukellukseen. Sari oli jo kauan haaveillut sukelluksesta  ja pääsisi nyt kokeilemaan sitä. Päiviä asia ei ollut koskaan juuri kiinnostanut ja korvavammaisena ajatuskin paineista ahdisti. Mutta reissun myynyt nainen hehkutti sukelluksen puolesta niin paljon, että Päivikin lupasi harkita asiaa.

Seuraavana aamuna tallustelimme satamaan, mukana edellisenä päivänä vuokraamamme vedenpitävä kamera, uimakamat ja pyyhkeet (ja käytiin me ostaa vähän evästäkin jos laivalla tarjottava perinteinen aussibarbeque ei maistuisi. Laiva oli katamaraanityyppinen ja tervetulopuheessa henkilökunta jo esitteli pahoinvointitabletit ja paperipussit. Nappasimme tabletit saman tien aamupalan yhteydessä, vaikka ei yleensä sellaisia ollakaan tarvittu. Haluttiin vain varmistaa, ettei päivä mene pilalle, ja eihän se mennytkään!

Menomatkalla täyttelimme terveyskyselyt, sukeltamaan halunneet saivat briiffin sukelluksen alkeista ja siitä kuinka sukellus ohjaajan kanssa tapahtuu käytännössä. Laiva keikutti mielettömästi ja valmennuksen loppuvaiheessa suurin osa keskittymisestä kului pahaa oloa vastaan taistellessa. Porukkaa poistui takakannelle tasaiseen tahtiin ja ikkunasta näimme kuinka paperipusseja vaihdettiin tasaiseen tahtiin. Mutta eiköhän meille kaikille jotain jäänyt mieleen koulutuksesta..

Matkaan kuului kahdessa eri paikassa snorklaamista, Hastings ja Saxon reeffillä, sekä 20 min. sukellusta. Ensimmäiseen paikkaan päästyämme tuntui kuin ikuisuus olisi kulunut ennen kuin pääsimme veteen. Reissussa oli paljon aasialaisia jotka eivät kaikki osaa kunnolla uida ja muutamalla oli suuri kynnys edes mennä veteen. Kun lopulta saimme räpylät kastettua ja snorklin naamalle iski meillekin pakokauhu! Kyllä, olemme snorklanneet ennenkin...mutta silti. Pään veden alle laittaminen oli uskomattoman vaikeaa saati hengittäminen snorkkelin kautta. Ahdisti ihan mielettömästi ja Päivi oli jossain vaiheessa jo palaamassa takaisin veneelle ja luovuttamassa koko touhussa. Uskomattominta oli kun ensimmäisen kerran katsoi veden alle, ei voinut tajuta kuinka kaunista siellä oli ja samaan aikaan koko homma ahdisti mielettömästi.

Sarppa valmiina snorklaamaan!

Sitten mennään

Noh lopulta selvisimme paniikista voittajina ja matka korallien ihmeelliseen maailmaan alkoi. Yksittäisiä kaloja sekä pieniä ja isoja kalaparvia vilisi kaikissa sateenkaaren väreissä pinnan alla. Ja korallit, mielettömiä. Vaikea edes yrittää kuvailla sanoin, sitä kaikkea mitä näki. Niin paljon elämää pienellä alueella ja mitä kauemmin yhtä aluetta jaksoi seurata sitä enemmän siellä huomasi elämää. Useat kalat piileskelevät korallien seassa. Yritimme räpsiä kuvia jatkuvalla tahdilla, mutta kamera ensinnäkin oli aivan liian hidas, ja kun kohde liikkuu ja itse liikkui virtojen kuljettaessa väärään suuntaan, ei homma ollut helppoa. 

Parin tunnin snorklailun jälkeen tajusimme, että suurin osa muista matkaajista oli poistunut takaisin laivaan. Ja mikäpä muu syynä kuin lounasaika. Meillä oli vielä sukellus kokeilematta joten emme uskaltaneet syödä paljoa ja Saria myös jännitti..  Lounaan jälkeen siirryimme toiselle reeffille ja oli meidän aika pukea sukelluskamat päälle ja päästä oikeasti mukaan vedenalaiseen elämään.

Pul pul pul...vain kuului kun vajosimmme pinnan alle. Ensin laskeuduimme kahteen metriin veneen alla olevia telineitä pitkin. Ohjaaja tarkisti jokaisen kanssa henkilökohtaisesti, että hengittäminen, maskin tyhjennys ja "suukapulan" pois otto ja takaisin laitto onnistuivat veden alla. Päivillä kaikki meni hyvin ja tuntui, että muita piti odottaa pitkään. Ajan kuluksi räpsin kuvia ympärillä pyörivistä kaloista ja paatin moottoreista. Ryhmässämme oli meidän lisäksi kaksi aasialaista vatipäätä jos rumasti saa sanoa. Kaverit eivät tuntuneet edes tajuavan englantia ja ohjaajalla meni heidän kanssaan kaikkeen tuplasti aikaa. Sari tuskaili alkuun hengittämisen kanssa, kunnes uskalsi mennä tarpeeksi syvälle telineitä pitkin ja pelko hävisi. Ja lopulta kaikki olivat selvinneet kahteen metriin ja reissu pääsi käyntiin. Menimme käsikynkkää letkassa open ohjatessa hommaa letkan keskellä.Sari roikkui oppaan kädessä, kaikkien potkiessa häntä räpylöillä jalkoihin ja jotenkin ihmeellisesti aasialaiset eksyivät vielä uimaan Sarin päälle vaikka homman piti sujua rivimuodostelmassa. Päivi roikkui yhdellä kädellä Sarissa, toisessa kädessä kamera millä yritti räpsiä kuvia minkä kerkesi ja samaan aikaan korviin sattui kun ei ehtinyt  vapauttaa paineita. Huh mitä säätöä ja lisäksi tuntui ettei ryhmämme liikkunut ollenkaan. Pian ohjaaja veikin meidät takaisin pinnalle ja sanoi ettei tästä tule mitään jos hän ei saa päättää mihin mennään. Aasialaiset olivat uiskennelleet minne sattui ja pistäneet hanttiin kun oli ollut tarkoitus mennä kohti pohjaa eikä pintaa. Pienen valistuspuheen jälkeen otettiin homma uusiksi ja me vähän toivottiin, että aasialaiset olisi pistetty takaisin laivaan. ;) 

Lopultakin pääsimme sukeltamaan. Ja se oli mieletöntä. Näimme ja pääsimme jopa koskettamaan valtavaa tuhansia vuosia vanhaa Clam simpukkaa. Haita ei nähty, eikä kilppareita, saati pienen pientä Nemo-kalaa, mutta kaikkea muuta senkin edestä. Yksi kanadalainen poika sanoi laivalla aika hyvin: "snorklatessa sä kattelet kaikkea sitä hienoa ulkopuolisena, mutta sukeltaessa tuntuu kuin sä olisit osa sitä kaikkea." Sukellus oli hienoin kokemus ikinä tähän astisessa elämässä. Ja Sari jo suunnittelee uutta harrastusta: lomasukellusta! Saa nähdä missä joululoma sillä tytöllä kuluu.. Päivikin tahtoisi, mutta vaikkei kokemus kovin kivulias ollutkaan, niin korvat kyllä muistivat vielä seuraavina päivänä missä oli käyty.

Clam

Päden potkurikuvia muita odotellessa

Sukellus!

Sukelluksen jälkeen lilluimme vielä snorkkeleilla meressä ja pois tulimme vasta kun käsky kävi ja matka kohti Cairnsin satamaa alkoi. Paluumatkalla nautittiin hedelmiä, keksejä, juustoja ja saatiin lasit viiniäkin. Matka kului mukavasti laivakokin laulellessa ja soitellessa kitaraa. Samalla vaihdettiin muiden kanssa kokemuksia ja ihasteltiin ottamiamme kuvia. (jälkikäteen koneelta katottuna ne ei enään olleetkaan niin hienoja:D)

Muuta ei reeffireissusta voi sanoa kuin AIVAN MIELETÖN KOKEMUS. (ja parasta mistä ollaan ikinä tässä maassa maksettu ;) )

Koko päivän vedessäpolskimisen jälkeen oli aika väsynyt mutta onnellinen fiilis :)

Ja sitten takaisin arkeen. Illalla kävimme vielä työnvälityksessä näyttämässä naamamme ja ilmoittamassa, että nyt ollaan valmiita jättämään tämä kaupunki. Mutta tietystikään sen jälkeen ei ole enään hyviä työtarjouksia tullut.

Ja tässä muutamia ammattilaisen ottamia kuvia reeffeiltä, koska meidän omat kuvaustaidot oli vähän heikot näissä olosuhteissa..:

Nemo!

Kilppari

I want to be a millionaire (vihdoin kuvien kanssa)

No niin, takana on nyt parituhatta kilometriä ajelua ja olemme päässeet perille Cairnsiin, koilliseen Australiaan. Lämmintä on jatkuvasti +32 ja kun aurinko paistaa, se paistaa todella kuumasti. Ilmasto on trooppinen, luonto on todella vehreää ja kaunista. Sadekausi on pikkuhiljaa alkamassan josta kertoo se, että tällä viikolla on satanut jo neljä päivää lähes taukoamatta ja loppua ei ole tiedossa. Paikallisilta tosin olemme kuulleet, että tänä vuonna ei ole ollutkaan kunnollista kuivaa kautta..

Viimeksi mainittiin jotain edessä olevasta surffauksesta ja nyt se on sitten tehty! Sunshine Coastilla, tarkemmin Coolum Beachilla, päästiin vihdoin viimein veteen lautojen kanssa. Otimme parin tunnin surffikurssin paikallisesta surffkoulusta, vaikka tiesimmekin seuraavan surffausmahdollisuuden olevankin vasta kuukausien kuluttua. Ja se oli niiiiiiiiin siiiiistiiii!!!!!!!! Rankkaa mutta hauskaa. Meitä oli 3 surffaajaa per ryhmä ja vuorotellen päästiin opettelemaan surffitekniikoita, ensin rannalla kuivaharjoitteluna ja sitten samat jutut meressä.  Ainakin tuli kaikki röörit puhdistettua suolavedellä ja yläkroppassa tuntui seuraavana päivänä. Molemmat päästiin pystyyn laudan päällä, vielä pitäisi vähän hioa laudan päälle hyppäämistä ja ei muuta kuin aalloilla ratsastamaan. :D

Noosa

Saatiin jotain ihme energiaa surffauksesta ja käytiin vielä samana päivänä pienellä haikkausreissulla Noosan kansallispuistossa. Ihailtiin mielettömiä maisemia ja yritettiin bongailla valaita, joita alueella oli muutama tunti aikaisemmin nähty. Valaiden sijaan näimmekin ensimmäisen villin koalan puunoksalla nukkumassa.

Päivi keskellä sokeriruokopeltoa

Cairns on 122 000 asukkaan kotikaupunki + tuhansien turistien lomakohde.Täällä on vaikka minkälaista tekemistä. Valniita reissuja järjestetään maailman suurimmalle valliriutalle Great Barrier Reefille sekä sukeltamaan että snorklailemaan, purjehdusta lähisaarille, sademetsäretkiä yms. Vaikka kaupunki sijaitsee meren rannalla, ei täällä ole ollenkaan tavallista uimarantaa vaan merenrantaan keskelle puistoa on rakennettu valtavan kokoinen laguuni. Siellä voi aurinkoisen päivän viettää uiden, grillaten useilla ilmaisilla grillialueilla tai varjossa palmun alla istuen. Ja kaiken kruunaa isot peseytymistilat ja kuumat suihkut, jotka ovat meille backareille harvinaista herkkua.

Kaupunki on muutenkin hyvin aktiivinen. Joka viikko tuntuu olevan erilaisia tapahtumia ja konsertteja. Lisäksi ainakin tämän syksyn vakiona ovat iltaisin olevat turistimarkkinat, viikonlopun rantabulevardin myyjäiset ja päivittäiset ilmaiset ryhmäliikuntatunnit puistossa ja laguunilla. Sari jo kävikin testaamassa vesiaerobickin. Joten tekemisen puutetta ei pitäisi tulla. Niin ja tietysti paljon kahviloita, ravintoloita ja ostosmahdollisuuksia. Useana päivänä olemmekin vaihtaneet omat kokkaukset ravintolan antimiin.

Lagoon

Me ollaan nyt siis yritetty pääasiassa keskittyä vain töiden etsimiseen, mutta helppoa se ei ole ollut. Huomenna tulee 2 viikkoa täyteen tässä kaupungissa ja saldona on Päiville yksi vuoro italialaisessa ravintolassa. Täällä ravintolat haluavat testata työntekijänsä käytännön hommissa ennen kuin palkkaavat ketään. Olemmekin siis käyneet eri ravintoloissa tekemässä ilmaiseksi töitä muutaman tunnin verran ja siltikään pomot eivät ole osanneet sanoa paljonko töitä olisi tarjolla. Meille on 2 eri ravintolaa luvannut varmasti töitä ja ovat luvanneet soittaa työvuorot, mutta eipä ole puhelin soinut. Hiukan on ollut turhauttavaa kun mitään varmaa ei ole vieläkään tiedossa. Tähän asti olemme oppineet, että aktiivisella ovelta ovelle kävelyllä on vuorokaudessa saanut töitä ja joskus on puhelinsoittokin riittänyt.

Kävimme myös jakamassa cv:mme läheiseen pikkukaupunkiin, mutta onneksemme emme sieltä olekaan mitään tarjouksia saaneet. Kylässä ei olisi ollut mitään tekemistä, ellei vapaa aikaa halua viettää ravintolassa tai kahvilassa.

Cairns on täynnä lepakoita, joita suojellaan. Täällä on jopa lepakkosairaala orvoille ja vammautuneille lepakoille.

Maksettiin autovero seuraavalle vuodelle ja saatiin taas huomata, että meitä tai autoamme ei tuntunut löytyvän Western Australian rekisteristä millään. Lopulta virkailija löysi tietomme vanhalla Perthin hostellin osoitteella, jossa asuimme viime talvena maahan saavuttuamme. Totesimme, ettei meiltä ainakaan voi parkkisakkoja taikka muita autoon liittyviä maksuja karhuta kun ei meitä mistään löydykkään :) Ja sen jälkeen automme onkin seissyt milloin missäkin, ja tietysti maksullisilla alueilla. Ja jotain Australiasta kertoo myös se, että parkkipirkko oli yhtenä päivänä käynyt autollamme. Parkkisakkojen sijaan oltiin saatu vain varoitus ja tunti valmiiksi maksettua parkkiaikaa!

Yhtenä iltana nähtiin vanha kaverimme Alice Springsistä. Oli hauskaa vaihtaa kuulumisia, koska meille kaikille oli tapahtunut sen jälkeen niin paljon. Lisäksi saimme Jeremyltä hyviä vinkkejä reissullemme ja ehkä jopa pääsemme hänen kavereiden kanssa myöhemmin syksyllä valloittamaan Australian pohjoisimman kärjen, Cape Yorkin, jossa ei ole teitä vaan matka taittuu nelivedoilla halki sademetsien ja paratiisirantojen. Matkaa suunnittelevassa ryhmässä on erittäin kokeneita outback-reissaajia ja autojen varustelutaso on sitä luokkaa, että kaikesta pitäisi selvitä. Täytyy toivoa, että matkasuunnitelmat onnistuu ja pääsemme mukaan. Mutta ennen sitä pääasiana on työt.

PS. Kiitos Hannele kortista jonka lähetit ennen lähtöämme. Se oli loistava!