Tip tap tip tap hikipisarat tippuu..ja juu petterikin on kylässä vieraillut.

Kukki jo marraskuussa silloisen kotimme pihamaalla.

 (taas teknisiä ongelmia, kuvatekstit näkyy vain jos maalaat ne)
 
Viikko takana auringossa kärvistelyä ja ravintolasta toiseen siirtymistä. No myönnetään, muutamana päivänä on satanut vettäkin ja pilviä on näkynyt taivaalla tasaiseen tahtiin. Mutta uudet rusketusrajat on hankittu! Kyllä huomaa että ollaan lomalla, ruvetaan kertomaan näitä säätilanteita. Ja sitä jatkaakseni, sellaiset +30 on joka päivä näkynyt lämpömittarissa .
Aivotkin on olleet aikalailla narikassa viimeisen viikon, (ennen sitähän meidän piti miettiä ihan hirveästi siellä peltohommissa) ei meinaa tulla mitään tästä kirjoittamisesta.

Ollaan me vähän aktiivisiakin yritetty olla. Pikkukylän turistipuodit on koluttu, juuri mitään ei kyllä ole löytynyt. Muut lomalaiset näyttävät uusineen koko vaatekaapin rantakadun basaareista. Yhtenä päivänä pyörähdettiin Krabi-townissa ja tutustuttiin lähellä olevaan tiikeritemppeliin. 

Munkkien kotipihalta

 

Onpas hassua kirjoitella paikoista joissa osa tämänkin blogin lukijoista on käynyt ja tiedämme myös muutaman jotka tänne päin ovat myöhemmin matkaamassa. Tähän asti kukaan ei varmaan ole juuri ollut kartalla missä ollaan menty ja mitä tehty.

Pientä extremen tynkää tuli harjoitettua eräänä aurinkoisena päivänä, kun tarkoituksena oli katsastaa yksi kylämme läheisyydessä sijaitseva ranta, jonne matkattiin pitkähäntäveneillä. Päätimme kävellä niemen ensin ympäri ja katsoa mistä se paras paratiisiranta sitten löytyisi. Noh paratiisia ei löydetty, mutta mukava ranta palveluineen lopulta tuli vastaan ja päästiin grillaamaan itseämme. Mutta ennen sitä käytiin vähän kiipeilemässä...tai siis niemessä, keskellä katua oli kyltti, laguuni, joka osoitti suoraan kallioon josta riippui muutama köysi.. Katsottiin kun muutama turisti lähti kiipeämään rinnettä ja mitäpä me muuta kuin perään, rantakamat päällä ja läpsyt jalassa!
Ja se reissuhan kesti. Ylöspäin punnerrettiin itsemme suht helposti. Vastaantulijoilta kyseltiin oliko laguuni näkemisen arvoinen ja kuulemma oli ja me jatkettiin kiipeämistä. Noh perille päästiin hikisinä ja se, minkä kaikki olivat nähneet, oli erittäin hieno maisema niemekkeestä, sen kaikista rannoista ja merta riitti silmän kantamattomiin.  Mutta se ei ollut laguuni, niin kuin moni turisti oli luullut. Laguunille johti toinen polku, jonka päässä oli mutamäki alaspäin ja laskeutumisavuksi oli jälleen viritetty köydet. Ja mehän haluttiin sinne. Laskeuduttiin erittäin vapaalla tyylillä alas mäkeä. Läpsyt oli hiukan liukkaat ja jumittuivat mutaan useasti ja lopulta turvallisemmaksi tyyliksi osoittautui paljan jaloin rinteessä ahertaminen.Puoleen väliin rinnettä päästyämme tavattiin laguunilla käyneitä ja meille kaikkille sinne matkalla olleille suositeltiin ympäri kääntymistä. Reitti muuttuisi vain vaativammaksi ja ilman asianmukaisia kenkiä alueelle ei olisi mitään asiaa. Harmiksemme matka keskeytyi ja kiipeäminen ylös takaisin kukkulan päälle alkoi. Sen jälkeen laskeuduttiin jonossa muiden kanssa alas kalliolta. Iho naarmuilla ja hyönteisten pistoilla ja vaatteet likaisina. Oli siinä vastaantulijoilla näky, enemmän ja vähemmän mutaisia matkalaisia tepsutteli rannalle peseytymään.

Helppo alkunousu

 
Toisena päivänä piti sitten tutkia samaisella niemellä rannan vieressä ollut kallion onkalo.Hienon näköistä oli, mutta varustus jälleen kohdallaan, biksuilla ja paljan jaloin, matka ei ihan normaalivauhtia edennyt. 

 

Muu aika ollaankin sitten nautiskeltu. On kokeiltu manikyyriä, pedikyyriä ja erilaisia hierontoja, käyty kampaajalla sekä hammaslääkärissä, sekin oli tässä maassa nautinto! Syöty valtavat määrät tuoreita hedelmiä, thai-ruokaa ja maisteltu drinksuja. Ja suomituliaisina saatiin glögiä ja joulupipareita sekä salmiakkia ja suomalaisia lakuja. Nam. (myöhemmin tuli turkinpippureita vastaan myös tämän pikkukylän marketissa). 

Ao nangin rannalta

 

Jouluaattona lämmittelemme ensin auringossa ja illalla laitamme itsemme koreaksi ja nautimme joulugaalasta. Luvassa seitsemän länsimaalaisen ruokalajin illallinen, thai nyrkkeilyä, tanssiesityksiä, livemusiikkia ja pukkikin aikoo paikalla pyörähtää. Ei siis tietoakaan suomalaisista jouluherkuista, mutta innolla odotamme parmankinkkua, melonia, savustettua lohta ja kymmeniä muita meidän herkkuruokia! Ja oli siellä mustikkajuustokakkuakin listalla. Taidetaan vähän syödä varastoon ensi kevättä ajatellen. :)

Thaimaalaista joulukoristelua, huomatkaa joulutähti taustalla

 

Lämpimät jouluterveiset teille kaikille!

Australialainen versio joulukoristeista.

Ja tässä saman maan jenkkiversio

Hommat hoidettu ja nyt lomalle!

Takana erittäin huonosti nukuttu vuorokausi ja sitä ennen reilut 1500km pelkkää ajoa reilussa kahdessa päivässä. Joten siinä syy jos tässä tekstissä ei ole mitään järkeä.

Reilut kaksi viikkoa sitten saatiin töitä banaanifarmilta Innisfailin kaupungista. Muutettiin asumaan hostelliin, joka tarjoaa töitä lähellä sijaitsevilta banaanifarmeilta. Kaupungissa on muutama muukin samalla periaatteella toimiva hostelli ja koko kaupunki ja lähiseutu tuntuvat elävän pelkästä banaanista. Peltoja ja farmeja on joka puolella ja meitä työntekijöitä satoja. Ja kun meitä on paljon, pidetään meitä itsestäänselvyytenä ja edullisena työvoimana. Siinä homma karkeasti.

Tästä se banaani joskus kasvaa

Päivi iloisesti lannoittamassa

Tytöt huilii lannoituksen ohessa

Meidän työpaikka oli uusi farmi, jota vasta perustettiin. Tilalla oli varastohallit ja asunto. Pellot piti saada valmiiksi ennen joulua ja myöhemmin puiden kasvaessa tilalle rakennettaisiin banaanipakkaamo. Kyseessä on iso perhetila, jolla on toisella puolella kaupunkia jo pyörivä banaanifarmi ja nyt he rakentavat toista.

Olimme farmilla kaksi viikkoa, kuten olimme tullessa luvanneet hostellin pyörittäjälle. Kahden viikon aikana pääsimme/jouduimme istuttamaan, lannoittamaan ja kitkemään banaanintaimia sekä asentamaan kastelujärjestelmää. Pellolla oli jälleen kuuma ja aurinko paahtoi joka ikinen päivä. Hiki virtasi jokaisesta ihorauhasesta ja hikipyyhe olisi ollut monena päivänä tarpeen. Välillä ilma seisoi täysin, ja tuntui ettei päivästä voi selvitä hengissä. Mutta me selvittiin. Päivi jalat rakoilla ja Sarilla käsien iho irtoilee viikon lannoitusputken jälkeen. Mutta elossa ollaan.

Matkalla töihin. Tiet vähän tulvi ja hostellin kuskia ei kiinnostanut selviääkö bussi uimisesta.

Farmi on kuuluisa omistajastaan, joka heittää porukkaa pellolle hyvinkin ripeästi jos työntaso tai naama ei miellytä. Meidän aikana molempina viikkoina kaksi ihmistä sai potkut, ja samalla lukumäärällä oltiin myös toimittu muutama edellinen viikko. Oltiin siis onnekkaita, että saatiin pitää työpaikka ja viimeisellä viikolla meitä jopa kehuttiin useaan otteeseen hyviksi työntekijöiksi. Mutta itse farmari ei meille  juuri puhunut. Porukkaa tulee ja menee siihen tahtiin, että tuntui ettei häntä kiinnosta kuin hommien valmiiksi saaminen aikataulussa, aivan sama kuka pellolla kykki. Esimiehinä farmilla toimi 15- ja 19-vuotiaat koulunsa kesken jättäneet farmarin pojat. Nuorempi oli erittäin ahkera ja tunnollinen isin poika, joka ei montaa sanaa meille jutellut. Aamulla kun sanoi huomenta niin hyvällä tuurilla sai jonkin vastauksen. Päivän aikana ainoat keskustelut olivat töiden neuvominen ja lounastauon ilmoittaminen. Vanhempi veli osasi sentään jutella ja muuttui päivä päivältä mukavammaksi. Ja meidän, tai oikeastaan Päivin, onneksi oli laiska ja tykkäsi pitää ylimääräisiä taukoja. Sari työskenteli suurimman osan ajasta nuoremman veljen alaisuudessa. Meidän lisäksi farmilla työskenteli epämääräinen määrä paikallisia miehiä ja poikia, sekä irtisanomisista riippuen yksi tai kaksi muuta backbackeria.

Sari asentaa sprinkleriä, kyl on ihanaa aurinko paistaa ja saa olla ulkona. ;)

Työ oli yksinkertaista ja tylsää. Jos jotain banaaneista opittiin, niin se ettei koskaan haluta  itse omistaa farmia tai työskennellä sellaisessa pitkään. Lähes kaikki työvaiheet ovat käsityötä, pellot valtavan kokoisia ja kasveja liikaa, jos meiltä kysytään. Uskomattominta on se työmäärä, mikä yhteen puuhun kulutetaan, ja parhaimmassa tapauksessa yhdestä taimesta saadaan vain kolme nippua banaaneja. Vähintään kerran vuodessa koko ruljanssi tehdään uudestaan. Usein mietittin niitä maita, joissa banaanitiloilla työskennellään alipalkattuina ja huonoissa olosuhteissa. Me sentään saatiin työstä kunnon korvaus, minimipalkka täällä mutta samasta summasta saa vain haaveilla normaalityöstä Suomessa. Päivän kohokohtia olivat kahvitauko ja lounas. Niille hurjasteltiin usein rantakirpulla, mutaisilla peltoteillä sai välillä pelätä henkensä edestä. Ainakin adrenaliini virtasi kyydin jälkeen ja olo oli virkistynyt vauhdin aiheuttamasta viimasta. Töitä tehtiin neljä ja puoli päivää viikossa, suurin osa banaanifarmeista Australiassa toimii vain kolme ja puoli päivää viikossa koska sesonki on läpivuotinen. Päivät olivat 9,5 tuntisia ja iltaisin ei sitten jaksanutkaan tehdä muuta kuin syödä ja mennä nukkumaan.

Rantakirppu

Ei sillä, että kaupungissa mitään tekemistä olisikaan ollut. Ruokakauppa ja Mc Donalds olivat ainoat auki olevat liikkeet siihen aikaan kun me oltiin kotona. Viikonloppunakin liikkeet sulkivat jo yhdeltä. Sen jälkeen kaupunki oli hiiren hiljainen. Hostellin omistaja oli himokalastaja, kuten kaikki paikalliset täällä. Perjantaisin hostellilla oli ilmainen ruoka mikä sisälsi tuoretta kalaa (ensimmäistä kertaa tässä maassa!) suoraan Great Barrier Reeffiltä. Mielettömän hyvää.

Emme jaksaneet viettää ainoaa vapaata viikonloppua kokonaan kaupungissa, joten ajelimme yhtenä päivänä reilun 200km lenkin sisämaahan. Kävimme katselemassa sademetsissä vesiputouksia ja uimassa ensimmäisessä oikeassa järvessä tässä maassa. Teki niin hyvää pulahtaa viileään veteen ja vaan lillua, sekä löhötä nurmikolla auringonpaahteessa, mikä ei haitannut yhtään vapaapäivänä. :)Tervetullutta vaihtelua lihaksille kaikkien peltohommien jälkeen! 

Australialainen järvimaisema

Sarppa ja vesiputous

Perjantaina oli viimeinen päivä farmilla, ja samalla viimeinen päivä töissä Australiassa ikinä! Menetämme työviisumimme tammikuussa ja sitten olemme virallisesti vain lomalla. Kyllä, neljä kuukautta pelkkää lomailua! Koskaan ei olla sellaistakaan kokeiltu, saa nähdä tylsistytäänkö? Ainakin köyhdytään. Olisimme halunneet saada toisen vuoden työviisumin, jonka olisi voinut käyttää vaikka muutaman vuoden kuluttua, jos maahan haluaa takaisin. Kakkosvuoden viisumin saa vain, jos on tehnyt farmitöitä tai työskennellyt remote arealla (todella keskellä ei mitään, alkuasukkaiden seassa) vähintään 3kk. Meiltä jäi kolme viikkoa puuttumaan ja se harmittaa.

Työt tehty ja työkamat lensi roskiin.

Mutta siis nyt ollaan vapaalla ja matkalla joululomalle. :) Starttasimme automme perjantai-iltana ja lähdimme ajamaan kohti jo erittäin tutuksi tullutta Gold Coastia, joka sijaitsee Brisbanen eteläpuolella. Ajoimme kaksi päivää läpi helteiden ja ukkosmyrskyjen. Eräässä kaupungissa oli jopa tie suljettu tulvimisen vuoksi ja jouduimme odottelemaan tunnin verran tiesulun mahdollista aukeamista päästäksemme jatkamaan matkaa. Sinä iltana niin ei kuitenkaan käynyt ja jouduimme kiertämään reilut sata kilometriä sisämaan kautta. Olisimme voineet myös nukkua yön yli ja odottaa aamuun, mitä suljetulle tielle kuului, mutta meillä oli hoppu. Halusimme ajaa niin paljon kuin mahdollista jokaisena päivänä, jotta olisimme ajoissa kentällä. Vihdoin perille päästyämme, vietiin auto säilytykseen samaan paikkaan jossa pidimme sitä kesän Suomiloman ajan, hypättiin taksiin ja huristettiin kentälle. Ja eihän se matka koskaan ilman auto-ongelmia suju. Onneksi ei mitään vakavaa, mitä nyt nopeusmittari hajosi ja kilometrimittari ei pyörinyt. Reilut 800km ajeltiin vauhtia arvuutellen tai muiden autojen perässä. :D Kilometrimittarin hajoaminen ei haittaa yhtään, parempi vain autoa myydessä. Ja hellekauden lähestyessä on auton lämpömittari alkanut nousemaaan hiukan liian korkealle. Noh ei muuta kuin lämmittimet täysille ja ikkunat auki, jotta matka jatkuu. He hee hellettä pitelee.

Kaikesta tuosta huolimatta saavuimme Coolangatalle maanantaina päivällä. Lentomme lähti tiistai aamuna. Ensimmäisenä etsimme korjaamon ja olimme valmistautuneet jättämään auton huoltoon joululomamme ajaksi. Samalla olisimme saaneet ilmaisen parkin autolle. Noh, korjaamon poika tsekkas auton ja sanoi, että auton kuumeneminen on meidän hallussa ja muita vikoja voi korjata, mutta pärjätään kuulemma ilman nopeusmittariakin ja totesi myös kilometrien pysähtymisen hyväksi asiaksi. Että näin. Noh kaksi köyhää backaria oli iloisia tästä kaikesta ja kaupan päälle saatiin jotain ihan perusvinkkejäkin, jotta selvitään autolla seuraavat 4kk. Sittenhän se myydään ja seuraava omistaja voi korjata ongelmat. Näin se keskustelu suurin piirtein meni.

Illalla vielä tehtiin pienet shoppailut ja pakattiin tavarat. Aikaisin aamulla vietiin auto säilytykseen samaan paikkaan, jossa pidimme sitä kesän Suomiloman ajan, hypättiin taksiin ja huristettiin kentälle. Ja sitten matka kohti Thaimaata alkoi. Alkuperäisenä suunnitelmana oli lentää Kuala Lumpuriin, ottaa sieltä juna Thaimaan puolelle Hat Yaihin ja ajaa bussilla 5 tuntia Krabille. Kuala Lumpuriin laskeuduttuamme, kävimme kuitenkin mielenkiinnosta kysymässä paljonko maksaisi äkkilähdöt suoraan lomakyläämme ja ne osoittautuivat aika edullisiksi. Seuraavaksi totesimme, että junassa jolla meidän piti kulkea ei ollut enää vapaita paikkoja, emmekä useista varausyrityksistä huolimatta olleet vieläkään saaneet vahvistusta matkalipuista. Päätimme unohtaa junan, joten vietimme jälleen pitkästä aikaa yön lentokentällä ja seuraavana iltapäivänä lentäisimme Thaikkulaan.

Vielä kolme tuntia pitäisi jaksaa istuskella ja odotella ennen lennon lähtöä. Ollaan kierretty kauppoja, ostettu herkkuja, luettu kirjoja ja istuttu netissä. Nukkuakin ollaan yritetty, mutta täällä on tosi huonot penkit siihen tarkoitukseen. Nukuttiin molemmat muutama tunti alkuillasta penkeillä, joissa on käsinojat jokaisen istuimen välissä joten vaaka-asento on enemmän ja vähemmän mutkalla joka suuntaan. Sisällä on kylmä ilmastoinnin takia, joten yöllä Päivi siirtyi ulkopenkeille lämmittelemään ja sai jopa nukutuksi muutaman tunnin Sarin vahtiessa kasseja. Aika on väsynyttä tyttöä reissussa.

Mutta kohta päästään nukkumaan oikeaan hotelliin. Ja saadaan Suomalaisia jouluherkkuja ja vähän muitakin herkkuja. Ja nähdään äiti. Katsotaan saadaanko tälle blogille vieraileva kirjoittaja seuraavien viikkojen aikana.. :)

Hassua meidän reissu on jo puolessa välissä, tuntuu ettei se ole vielä edes alkanut.

Haba haba kasvaa.

22.11

Treenikausi avattu (täällähän on kesä vasta tulossa). Sisältää vähintään kuutena päivänä viikossa n.7h päivässä kestävän harjoituksen, pääasiassa käsiin ja selkään kohdistettua treenausta. Kyykkyäkin on sen verran tehty, että Päiviltä on jo sortsit revenny. Puolen tunnin välein 10 min. palauttelu ja nesteytys. Kolme viikkoa takana, lihakset alkaa löytyä ja enään pitäisi tuo ruokavalio tarkistaa...solarium tulee kaupan päälle.

Ollaan vaihdettu potut ja banaanit vesimelonifarmiin. Sari ei koskaan saanut tarpeeksi työtunteja edelliseltä farmilta, suurista joka viikkoisista lupauksista huolimatta, ja irtisanoi itsensä työnvälittäjälle, joka ei edes uskonut asiaa. Kahden päivän puhelimessa istumisen jälkeen löytyi molemmille paikka vesimelonifarmilta pohjois Queenslandista läheltä Cooktownia. Täällä asutaan jälleen kerran keskellä ei mitään, (ruokakauppaan yli 100km). Rupeaa varmaan olemaan jo kohtalo. :)

Aamulla heräillään viidenaikaan roadhousen pihalta muiden backareiden kanssa ja ajellaan enemmän ja vähemmän jonossa 40 km päässä sijaitsevalle farmille. Päivät vietämme pellolla auringonpaahteessa (varjossa reilusti yli 30 astetta) ja sadekauden lähestyessä ollaan muutaman kerran saatu kunnon kuurokin päällemme. Maaperä on niin hienoa punaista multaa, että lyhytkin sadekuuro saa koneet uppoamaan maahan. Eli olemme sään armoilla ja töitä tehdään vain kun on kuivaa. Ja sitten itse työstä: pojat keräävät pellolta meloneja, jotka painavat keskimäärin 12 kiloa. Joka päivä löytyy myös n. 17 kiloisia jättiläisiä. Melonit asetellaan hihnalle, joka kuljettaa ne traktorin perässä kulkevaan pakkaustraileriin. Trailerissa kaksi poikaa testaa melonien kunnon. Huonot heitetään takaisin peltoon ja hyvät heitellään meille. Ja me sitten pakataan ne siististi  pahvilaatikoihin. Päivässä tulee pakattua vähintään 20 000 kg melonia per tyttö! Kroppa kiittää ja kumartaa, muuta ei voi sanoa. Ja perinteiset duunarin rusketusraidat on hankittu sukista, sortseista ja t-paidasta. Kyllä on kiva mennä rannalle bikineissä tämän jälkeen.

Meitä on täällä noin 30 reissaria töissä. Porukka vaihtuu tiheään tahtiin. Ensinnäkin työ on jo niin rankkaa ettei kaikki kestä tätä. Meilläkin meni ensimmäinen viikko nukkuessa ja kipeitä lihaksia palautellessa. Mutta siitä on nyt selvitty ja iltaisin jaksaa jo tehdä muutakin kuin valittaa kipuja ja maata sängyssä. Paitsi ettei täällä kyllä mitään tekemistä ole. Päivän kohokohtana on käydä töiden jälkeen matkanvarrella sijaitsevassa kahvilassa ostamassa jätskiä tai jotain muuta raikasta ja kylmää. Pienenä luksuksena arkeen yhdet virolaiset näyttivät meille luonnonmukaisen span jossa voi virkistäytyä töiden jälkeen. Leirimme vieressä on lähes kuiva joki, jossa paikoitellen on lammikoita joissa mahtuu juuri makaamaan pinnan alla ja kroppa rentoutuu. Jalat voi kuoria hiekkapohjassa ja kun ottaa oman kylmän oluen mukaan ei edes tarvitse allasbaaria. Perjantaisin roadhouse järjestää grillijuhlat, jossa saa kymmenellä dollarilla (n.7€) mielettömän hyvää ruokaa ja paljon! Paikalle tulee paljon paikallisia ja meikäläisiä. Illan päätteksi pelataan Jolly Joker- arpajaispeliä, jonka potti (n. 3500 $) ja voittomahdollisuudet kasvavat viikko viikolta. Siinä viikon kohokohdat.

Ja täällä keskellä ei mitään vietti Sari synttäritkin. Wuhuu kyllä oli bileeeet! Päivä paiskittiin hommia helteessä ennemmän ja vähemmän patti otsassa. Töiden jälkeen lilluttiin spassa ja illan kohokohtana oli syöminen roadhousessa. Ei tarvinnut itse kokata vaan saatiin taivaallisen hyvää ozzy-burgeria ja maukas fish&chips ateria höysteineen. Ainakin jäi synttärit mieleen. Kiitos kaikille onnittelijoille.

Meillä on nyt ollut kaksi kertaa vapaapäivä. Mitäpä tehdään keskellä ei mitään? juodaan kylmää olutta ja goonia (laatikkoviiniä). Nukkuminen ei onnistu seitsemän jälkeen aamulla, auringon porottaessa kuumasti taivaalla. Ja siis tässä taas hyvä esimerkki kuinka mittasuhteet ovat täällä aivan eri kuin kotisuomessa: alueella on paljon jokia, mutta tasan yksi jossa ei ole krokotiileja ja jossa pystyy uimaan. Noh sinne pitää päästä vapaapäivänä uimaan ja tasoittelemaan julmia rusketusraitoja. Matkaakin on vain vaivaiset 80km!

Luonto alueella on valtavan kaunista. Vuoristojonoja on joka puolella silmänkantamattomiin ja täällä on myös metsää, mikä on aika harvinaista australiassa. Alue lasketaan jo tropiikiksi, ja ilmasto on sen mukainen. Sadekausi on lähestymässä ja ollaan päästy näkemään mitä se on. Vaikka aurinko paistaa, voi salamat lyödä vuoristossa pitkin päivää. Illan pimetessä salamat ovat mahtavan näköisiä monissa eri muodoissa punaisen, keltaisen ja lilan eri sävyissä. Eräänä iltana ei maltettu mennä edes nukkumaan, maattiin vain sängyssä ja ihasteltiin valoshowta. Yöllä sitten heräiltiin useaan otteeseen myrskyn pauhatessa ympärillämme. Sadepilvet kiertelevät alueella päivittäin. Vuoristot ja tuulet muuttavat niiden suntaa koko ajan ja koskaan ei tiedä tuleeko vettä niskaan viiden minuutin vai viiden tunnin kuluttua. Ja kun sataa, sataa lyhyessä ajassa paljon ja meillä on vapaa päivä. :) (farmari on valinnut viljelysalueen tarkoin, ympärillä olevat vuoristot blokkaavat myrskyt pois ja vaikka joka puolella sataa jostain ihmeen syystä pellolla on useimmiten hyvä sää). Emme ole vielä kertaakaan saaneet kokonaista päivää vapaata sateen takia, muutamana aamuna on voitu nukkua pari tuntia myöhempään pellon kuivumista odotellessa. Näiden viikkojen aikana on lähijokemme vesimäärä moninkertaistunut sateen myötä ja alue on vihertynyt entisestään. Voi vain kuvitella kuinka vehreää täällä on kolmen kuukauden kuluttua kun sadekausi on ohi.

Ja hei sitten autouutisia pitkästä aikaa!! He hee renkaat ovat tällä kertaa olleet kovilla..eräänä päivänä yksi meidän kaveri huomasi, että taitaa tytöillä olla pikkuisen huonossa hapessa yksi rengas. Noh ei muuta kuin vaihtamaan, ettei vaan satu mitään tien päällä. Työmatka on pitkä ja mutkikas läpi vuoriston, ja tie on täynnä vapaana kulkevaa karjaa. Muutama päivä renkaan vaihdon jälkeen palattiin töistä kotiin ja toinen rengas räjähti, kirjaimellisesti. Onneksi oltiin juuri parkkeerattu auto leiriin. Ei paljon ajella autolla jossa on vain kolme rengasta ja lähimpään kaupunkiin on se reilut 100 km. Töihin saatiin kyyti kaverilta ja myöhemmin saatiin toisilta tytöiltä rengas lainaan, että päästiin tuhlaamaan palkkarahat uuden karheisiin renkaisiin. Jotain hyvääkin autolle kuuluu, saatiin yhdeltä reissarilta kattotelineet. Nyt voidaan ostaa surffit ja lisää tavaraa, kun on säilytystilaa! :)

Ma 29.11

Vaikka mitä on taas tapahtunut vajaassa viikossa. Melonihommien piti jatkua vielä muutaman viikon, näin meille sanottiin, mutta toisin kävi ja pomo heitti meidät kaikki pihalle viime viikolla. Voi sitä riemua, ei enää koskaan vesimeloneja! Oltiin kaikki niin täynnä sitä hommaa, eikä motivaatiosta ollut tietoakaan. Samalla kuitenkin otti päähän, kuinka asia oli meiltä salattu, ja meille oli luvattu hommia pidemmäksi aikaa. Tapahtuneen kunniaksi istuimme kaikki jo aamu kymmeneltä paikallisessa pubissa juhlimassa kauden päättäjäisiä ja suunniteltiin illaksi suuria juhlia. Ja sellaiset niistä tulikin! Poppi soi ja viini virtasi keskellä erämaata. Pimeän tultua sytytettiin nuotio ja poltettiin likaisia työvaatteita. Me Sarin kanssa emme uhranneet kuin sukat, koska meidän on tarkoitus vielä tehdä hommia muualla. Mutta kivaa oli ja samalla hieman haikeaa, kun porukka hajoaa ja kaikkia ei tulla näkemään enään koskaan.

Seuraavana päivänä starttasimme automme (kutsumme sitä nykyään beachouseksi) kohti lähintä kaupunkia, josta yritimme löytää farmihommia tuloksetta. Päätimme ajella läpi kaikki lähialueen viljelyskylät, kiertää työnvälitystoimistot, hostellit (he yleensä diilaavat backareita töihin), ajella läpi farmeja ja informaatiokeskukset tietävät myös aikapaljon alueiden työtilanteista. Emme löytäneet ennen viikonloppua mitään joten seuraava viikko jatkuisi samaan malliin.

Viikonlopuksi olimme varanneet Cairnsin hulppeimman hostellin kahdeksan brittiläisen, kahden hollantilaisen ja yhden saksalaisen kanssa. Sekalainen seurakuntamme riehui siellä yhden vuorokauden ja nautti kaupunkin vilinästä. Shoppailtiin, syötiin ulkona ja juhlittiin. Meille riitti yksi yö hostellissa (todettiin, että aivan kuin olisi ruotsinristeilyllä käynyt) ja siirryimme seuraavaksi yöksi auto majoitukseen. Oli kivaa ja kallista. Hauska viettää aikaa farmilla likaisina kulkeneiden ihmisten kanssa ja huomata, kuinka meistä kaikista kuoriutui taas kaupunkilaisia. Paitsi kun kahdeksan tyttöä lähtee kahvittelemaan, voiko olla todellista että me puhutaan vain autoista!

Sunnuntaina starttasimme taas automme, tavoitteena löytää uusia töitä pikaisesti.  Maanantai istuttiin puhelimessa, sekä kierrettiin kahden kaupungin hostellit ja työnvälitystoimistot. Lopputulos: meillä on työpaikka banaanifarmilla!

Vaikka ollaankin takaisin sivistyksessä ja netti toimii ei kuvien lataaminen onnistu. :(